Sisko Salo-Chydenius kirjoittaa: Elämää loppuun asti

Hyvä kuolema on ihmisen perusoikeus. Tutkimuksien mukaan hyvinvointiimme vaikuttaa eniten inhimillinen kohtaaminen, kokemus autetuksi tulemisesta, riittävä kivunlievitys ja turvallisuuden tunne. Hoitotahdon avulla ihminen voi toivoa esimerkiksi kivun lievitystä huolimatta sen vaikutuksesta elinaikaan, kieltää elvytyksen, nesteytyksen, loppuvaiheen kajoavat toimenpiteet ja raskaat lääkitykset.

Todellisuudessa on sattumaa ja onnea millaisiin saattohoito arpajaisiin joutuu. Hoidosta ja lääkityksestä päättää lääkäri huolimatta hoitotahdosta saatikka omaisten aneluista saada riittävää kivunlievitystä tilanteessa, jossa ei enää paluuta ole.

Kansainvälisesti Suomi on saattohoidon järjestämisessä jälkijunassa: sekä EU että WHO ovat todenneet, että maamme ei toteuta inhimillisen kuoleman mahdollistamista ja kärsimyksen lievittämistä, vaikka meillä on siihen Käypä hoito -suositus. Erityisesti kuolevat hauraat vanhukset – ilman vaativia omaisia – ovat hyvin haavoittuvassa asemassa.

Hyvinvointiyhteiskunnan jälkeisessä ajassa saattohoito on sekä inhimillisesti perusteltua ettäkustannustehokasta. Kuolevan ihmisen ja läheisten kokemus elämän päättymisen helpottumisesta vaikuttaa myös tuleviin terveysmenoihin.

Saattohoito tarkoittaa viimeisten elinaikojen hoitoa, jonka tarkoituksena ei ole parantaa vaan antaa oireita lievittävää, palliatiivista hoitoa. Tähän sisältyy myös ihmisen eksistentiaalisen kärsimyksen kohtaaminen ja vähentäminen, koska kuoleminen tarkoittaa oman merkityksen, olemassaolon ja minuuden häviämistä.

Oireiden poistaminen ei riitä, usein oleellisempaa on turvallisuuden, merkityksellisyyden ja osallisuuden tunteiden vahvistaminen. Välillä tarvitaan lohduttamista, surun, menetyksen, hylätyksi tulemisen ja arvottomuuden tuntemuksien kannattelua. Näitä tuntemuksia ei saattohoitovaiheessa työstetä, vaan koetaan ja kestetään yhdessä. Ihmisen auttaminen eheyttävään ja arvokkaaseen kuolemaan tarkoittaa kivun lievityksen lisäksi sekä läsnäoloa, myötätuntoa ja kuuntelemista että myös kykyä ottaa puheeksi pelottavia, ahdistavia ja surullisia asioita. Kun ihmisellä itsellään on tunne, että aika tulee täyteen ja että hän voi olla tyytyväinen elettyyn elämään, luopuminen helpottuu.

Me olimme onnekkaita: ikääntynyt läheisemme sai parasta mahdollista hoitoa ja hoivaa. Hän sai olla samassa hoitopaikassa loppuun asti, missä tutut hoitajat tiesivät hänen toiveensa ja tarpeensa. Hänet saatettiin arvokkaasti ja kunnioittavasti viimeiselle matkalle ja hän sai riittävästi kipulääkitystä. Hoitajat toimivat viestinviejinä, tiedottajina ja lähetteinä kiitettävällä tavalla. Me omaiset olimme iloisia jokaisesta yhteydenotosta, kohtaamisesta ja tukemisesta: meille kerrottiin kuulumisia, lähetettiin kuvia ja videoita. Yhteydenpito omaisiin on voimavara: kun läheiset saavat tietoa, niin kaikkien huoli lievittyy ja työn mielekkyys lisääntyy, kertovat hoitajat.

Osallisuuden kokemus rakentuu pienillä teoilla. Aito välittäminen todentuu kun vanhus kokee, että hänet kohdataan ihmisenä, jonka toiveita ja tarpeita kuunnellaan ja joka saa tehdä omia valintoja. Kosketus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, vaikka sanoillakin voi helliä ja laululla hoitaa. On upeaa kun 100-vuotiaan kampaus laitetaan kuntoon ja hän saa pukeutua haluamaansa väriseen vaatteeseen. Tai että hänet viedään vielä vuoteessakin talvipuutarhaan katsomaan kukkivia kukkia, koska ne ovat niin tärkeitä! Ja kun huolehtivat hoitajat soittavat omaisille kuulumisia, lähettävät kuvia ja viestejä, niin yhteyden tunne säilyy.

Sisko Salo-Chydenius, TtM

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva päihde- ja mielenterveystyön psykososiaalisen kuntoutuksen kehittäjä ja kouluttaja.

Facebooktwitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *