Saanko elää, saanko kuolla – ajatuksiani syövästä, surusta ja eutanasiasta

Parantumatonta lymfaattista leukemiaa sairastava Katriina Huttunen kertoo tekstissään elämästään, ajatuksistaan kuolemasta sekä siitä, miksi lainsäädännön tulisi mahdollistaa eutanasia.

Jäin syksyllä 2023 vanhuuseläkkeelle, mutta kuten kaikki muutkin taiteilijat, jatkoin omaa työtäni. Samanaikaisesti sain ison työtarjouksen ja sairastuin krooniseen lymfaattiseen leukemiaan. Viimeiset kolme vuotta ovat olleet tasapainoilua näiden kolmen käänteentekevän elämänmuutoksen keskellä. Ajattelen kuolemisen vaihtoehtoja koko ajan.

Lähipiirissäni on ollut kaksi huonoa ennenaikaista kuolemaa: masennukseen sairastunut tyttäreni teki masennuslääkkeillä itsemurhan ja lasteni isä joi itsensä hengiltä. Omaan kuolemani olen päättänyt valmistella paremmin. Siksi olen tehnyt esisopimuksen hautaustoimiston kanssa, hoitotahdon, aineellisen ja aineettoman kuolinsiivouksen sekä hankkinut uurnan ja arkun. Kun minua ei enää ole: Tärkeät tietoni kaiken varalta -kirjan olen täyttänyt valmiiksi ja luvannut olla jättämättä ainoaa elävää lastani vaikeuksiin.

Vakuutusyhtiöstä soitettiin vastikään. Vakuutusmyyjä halusi päivittää henkivakuutukseni tai tarjota jopa uutta sopimusta. Olin kokemattomuuttani ottanut itselleni hieman epäedullisen henkivakuutuksen lasteni isän perunkirjoituksen jälkeen, kolme vuotta ennen omaa sairastumistani, mutta vakuutusehtojen muuttaminen tai uuden henkivakuutuksen ottaminen kaatuivat pakolliseen terveysselvitykseen. Vakuutusmyyjä lohdutti että onhan minulla onneksi edes se nykyinen huono ja kallis henkivakuutus jonka älysin ottaa silloin kun vielä olin terve.

Surun asiantuntija

Ammatiltani olen pohjoismaisen kirjallisuuden suomentaja ja kirjoittanut itsemurhaa ja kuolemansurua käsitteleviä kirjoja, teokset Suremisen taito: Kirjoituksia kuolemansurusta ja 100 kertaa parempi suru: Opas surevan ymmärtämiseen uskontotieteilijä Mari Pulkkisen kanssa. Erityisesti minua kiinnostaa itsemurhasuru, ja viime vuosina olen ilokseni saanut suomentaa lähinnä vakavaa kuolemankirjallisuutta. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat elämäntapani. Varsinaista vertaistukea en tarvitse sen enempää kuolemansuruuni kuin syöpäänikään.

Jokainen sairas ja kuoleva määrittelee oman elämänsä laadun itse, aivan kuten jokainen surevakin määrittelee oman surunsa laadun itse. Minun suruni on vaikeaa, vaativaa ja vakaa, eikä se väisty minusta hetkeksikään. Terveyteni menettämistä en sure, sillä parantumattomasti sairaanakin voi elää, mutta suren sitä että tyttäreni oli pakko tehdä itsemurha ja että pian minunkin on pakko luopua elämästäni. Epämukavuutensa ansiosta tämä suru on minulle ainoaa oikeaa hyvää surua.

Hoitotahto tuo turvaa – vai tuoko?

Syöpäni on toistaiseksi onnistuttu pitämään hallinnassa, mutta pysyvä leukemialääkitys altistaa muille, toissijaisille syöville ja aiheuttaa voimakasta immuunipuutosta. Jokainen tavallinenkin hengitystieinfektio on KLL-potilaalle hengenvaarallinen. Olen tänä syksynä sairastanut ensimmäisen keuhkokuumeeni ja joutunut sen takia sairaalaan vuodeosastolle. Jo Meilahden päivystyksessä unohdin että minullahan on hoitotahto DNAR (Do Not Attempt Resuscitation, Älä yritä elvytystä), DNR (Do not resuscitate, Älä elvytä) ja SLK (Salli luonnollinen kuolema). Ei sitä kukaan kysynyt, eivätkä hoitotahtokirjaukseni näy OmaKannan uudessa versiossa eivätkä mobiiliversiossa. Minut pelastettiin suonensisäisellä antibiootilla, mutta hoitokäytäntö herätti kysymyksiä. En ole varma voinko luottaa siihen että lääkärit ja hoitajat noudattavat hoitotahtoani, jos olen niin heikossa hapessa etten itse pysty muistuttamaan siitä. En myöskään tiedä miten loppuvaiheessa elämäni täytyy olla ennen kuin minut jätetään hoitamatta – ja ennen kuin minun edes kannattaa hakeutua lääkäriin. Tämä ei ole minullekaan teoreettinen vaan hyvinkin konkreettinen ongelma.

Syöpähoitoni on palliatiivista eli oireenmukaista. Elinaikaennustetta ei ole annettu, mutta KLL-potilailla se on tyypillisimmillään 3—15 vuotta, pitkä aikaväli siis. Haluaisin kuolla sairaalassa, mutta takeita laadukkaasta saattohoidostahan ei ole täällä Helsingissäkään, vaikka kaupungilla on oma saattohoitosairaala. Hyvän, kivuttoman kuoleman saamisen ei pitäisi olla paikkakuntakohtaista, eikä kehittynytkään saattohoito korvaa eutanasian tarvetta. Palliatiivinen sedaatio ei ole kuolemisen yleisratkaisu.

Itsemurhan mahdollisuus ei riitä

Miksi pidän eutanasian tai lääkkeellisesti avustetun kuoleman mahdollistavaa lainsäädäntöä tärkeänä? Itsemurhahan ei ole rangaistava teko, mutta itsemurhaan sisältyy paljon ongelmia: itsemurhayritys voi aina epäonnistua, ja pahimmillaan itsemurha aiheuttaa pysyvää haittaa myös sivullisille. Useimmiten itsemurhasta seuraa poliisitutkinta ja oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus. Itsemurha edellyttää rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja ennen kaikkea sen toteuttaminen vaatii taitoa. Terminaalivaiheen sairas ei halutessaan ehkä enää osaa tehdä itsemurhaa. Rationaalinenkin itsemurha on yksinäinen kuolema, ja se tehdään valitettavan usein salaa, toisin kuin suunniteltu eutanasia tai lääkkeellisesti avustettu lähtö.

Juuri nyt olen toimintakykyinen ja kivuton. Syöpähoito on kuitenkin aiheuttanut väsymystä, myös elämänväsymystä, arvaamatonta näön heikkenemistä, suun limakalvomuutoksia ja verenpurkaumia sekä ruhjeita ja mustelmia eri puolille kehoa. En aina tunnista itseäni peilistä. Leukemialääkitys herkistää erityisesti ihosyöville, minkä vuoksi välttelen aurinkoa enkä liiku kesällä päiväsaikaan ulkona. Matkustaminenkin on loppunut, samoin kaikki normaalina pidetty sosiaalinen elämä.

Arkku on jo valmiina, samoin uurna. Arkun on veistänyt Ilmari Wärri, uurna on tilattu hollantilaisesta verkkokaupasta.

Ei tulevaisuutta

Vointini on vielä siedettävä, mutta minulla ei enää ole kunnianhimoisia suunnitelmia. Olen keuhkokuumeilijana aloittelija mutta kirjantekijänä lopettelija, ja jos jokin viimeisistä töistäni jää ilmestymättä, toimeksiantajien on hyväksyttävä se. Samalla minun on hyväksyttävä se ettei oma pääteokseni, itsemurhaensyklopedia, ehkä koskaan valmistu. Leukemiapotilaana olen vastuullinen ja hoitomyönteinen. Tottelen lääkärin ohjeita, otan kausirokotukset ja käyn säännöllisesti verikokeissa. En taistele. Lääketiede taistelee, vaikka useimmiten taistelun voittaa syöpä ennen kuin tutkijat kehittävät uuden, tehokkaamman hoitomuodon. Pidätän itselleni oikeuden olla heikko ja hauras. Lääkäreidenkin olisi uskallettava tunnustaa milloin on aika antaa periksi. Elämän pitkittäminen ei aina ole tarkoituksenmukaista, mutta oman kuolemansa jouduttamisen paras asiantuntija on kuoleva potilas itse.

Ainoa toiveeni on saada kuolla sitten kun en enää jaksa elää. Pidän laillistettua eutanasiaa terveenä vaihtoehtona kotikutoiselle ja epävarmalle itsemurhalle. Valinnanvapauden tulisi olla sivistysvaltiossa kaikkien halukkaiden saatavilla, ja on epäinhimillistä ettei lainsäädäntömme takaa ihmiselle kivutonta ja turvallista kuolemaa.