Kirjallisuutta

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran (Otava 2018)
Juha Hänninen: Elämän loppu vai kuoleman alku, Duodecim
Leila Jylhänkangas: Kiistoja kuolemisesta – tutkimus suomalaisesta eutanasiakeskustelusta
Juha Hänninen: Eutanasia  hyvä kuolema (Duodecim 2012)
Ari Liimatainen: Sinä kuolet
Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle
Jorma Palo: Saanko elää, saanko kuolla (WSOY 1992)
Erja Hautala: Senioriopas

Juha Hänninen (Tammi 2022): AUTA MINUT KUOLEMAAN – armollinen rangaistava eutanasia.

Kun raajat eivät toimi, hengitys ei kulje ja kaikki, mitä voin tehdä on maata sängyllä, tuijottaa kattoon ja odottaa kuolemaa, niin missä on arvokkuus ja merkitys. Halu kuolla ilmaisee vahvan toiveen. Sellaisen toiveen, johon verrattavaa on vaikea kuvitella ihmiselämässä. Mitä täytyy tapahtua, että elämä ei enää tunnu elämisen arvoiselta?

Kuolinavusta, siis eutanasiasta ja avustetusta kuolemasta, on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Yleensä puolesta-vastaan akselilla. Täysin tätä asetelmaa en pysty välttämään tässäkään kirjassa, mutta yritän korostaa kuolinavun konkreettista puolta. Sitä, miksi ihminen haluaa kuolla, mitä se edellyttäisi käytännön ja lainsäädännön tasolla ja miten se nykyisin tapahtuu.

Kun laki ei mahdollista avustettua kuolemaa, ihmiset etsivät apua Meksikosta tullin ohi tuotavista lääkeaineista. Kerron kirjassa itsemurhaan apua tarjoavista verkkosivuista, lääkkeiden annosteluohjeista ja muusta, mihin epätoivoiset ihmiset tarttuvat. Kerron myös, kuinka ministeriön työryhmä kinastelee kuolinavun käsitteistä ja lääkärit juuttuvat keskusteluissa kuolinavusta poteroihinsa. Kuvaan myös moninaista inhimillistä kärsimystä.

Hänninen, Juha (toim) 2006: Elämän loppu vai kuoleman alku – Hoitopäätökset kuoleman lähestyessä. Helsinki, Duodecim.

Elämän loppu vai kuoleman alku on perehtymisen arvoinen teos eutanasiasta ja saattohoidosta kiinnostuneille. Kirjoittajien joukko on kattava, ja kuusitoista artikkelia risteävät onnistuneesti keskenään. Mikä parasta, kirjassa ei sorruta kiihkoiluun ja se on toimitettu hyvin. Teos käsittelee lääketieteen näkökulmasta elämän loppuvaiheen hoitoon liittyviä vaikeita päätöksiä, jotka ovat sekä eettisiä että käytännöllisiä. Hyvää kuolemaa pohditaan monipuolisesti ja rehellisesti. Hoitopäätökset elämän lopulla Kirja alkaa Juha HännisenKuoleman lääketieteellistyminen kirjoituksella, jossa korostetaan kuoleman käsitteellistä laaja-alaisuutta ja vastustetaan sen rajaamista pelkästään lääketieteen rationaalisuuden ilmiöksi. Milloin potilaalle annetaan ”kuolevan identiteetti”, eli milloin hoidossa alkaa selkeästi kuolemaan johtava vaihe? Lääketieteen tehtävän tulisi olla kuoleman prosessin helpottaminen mikä toteutuu esimerkiksi laadukkaassa saattohoidossa.

Hännisen kirjoitus Hoitojen lopettaminen, nesteytys ja ravinto elämän loppupuolella, kuvaa hoitavan lääkärin näkökulmasta sinänsä vaikeaa asiaa: milloin nesteytys tai ravinto on mielekästä hoitoa ja milloin niistä voidaan elämän loppuvaiheissa luopua. Painopiste ei ole pelkästään lääketieteessä vaan Hänninen tarkastelee kysymyksiä kokonaisvaltaisesti, huomioiden esimerkiksi omaisten vaikean aseman kuolevan äärellä. Artikkeli käsittelee myös rajanvetoa hoitojen lopettamisen ja eutanasian välillä. Marja-Liisa Laakkosen ja Kaisu Pitkälän artikkeli Miten kohdata ja käsitellä iäkkäiden potilaiden elämän loppuvaiheen hoitotoiveita täydentää Hännisen kirjoitusta hyvin. Kirjoittajat korostavat erityisesti hoidon suunnittelua ja oikea-aikaisuutta.

Lääkäri voi hoitaa kipua mutta kärsimyksen poistaminen on vaikeaa ellei mahdotonta. Joillain potilailla elämän loppuvaiheeseen voi liittyä hallitsematonta kärsimystä, jolloin ainoa inhimillinen keino voi olla ”uneen vaivuttaminen”, eli palliatiivinen sedaatio. Sedatoitavalla potilaalla lääkäri on todennut sietämättömiä tuskia, joihin ei tavanomaisin hoitokeinoin voida vaikuttaa.

Palliatiivisen sedaation periaatteet kirjoituksessa Hänninen kuvaakin tätä toimenpidettä, jota jotkut myös pitävät askeleena kohti eutanasiaa. Sedaatio voi olla eriasteista ja lievimmässä muodossaan potilas kykenee kommunikoimaan. Voitto Järvimäki kertoo artikkelissaan Palliatiivisen sedaation toteuttaminen sedaation lääketieteellisistä käytännöistä. Eutanasia Kirja ei sorru joko/tai ajatteluun. Jälleen Juha Hännisen kirjoitus Kuolema vai turvallinen paikka kärsiä avaa eutanasia-keskustelua ja kirjoituksen suurin ansio on lääkärin roolin kuvauksessa. Lääkärille eutanasia ei ole filosofinen kysymys vaan hyvin konkreettinen teko. Ongelmat tuodaan esiin mutta ratkaisu jätetään lukijan harkinnan varaan.

Lääkärien näkemykset eutanasiasta ovat Pekka Louhialan kirjoituksen aiheena. Lääkäreistä noin neljännes olisi valmis hyväksymään eutanasian ja sitä ehdottomasti vastustaa noin puolet lääkäreistä. Tutkimustulokset riippuvat hieman siitä, miten asiaa kysytään. Lääkäreiden asenteita tutkittaessa kävi myös ilmi, että hieman yli kymmenen prosenttia lääkäreistä olisi valmis suorittamaan eutanasian, mikäli se olisi Suomessa laillinen toimenpide.

Tuija Takalan artikkeli Itsemääräämisoikeus ja vapaus eutanasiaa koskevissa päätöksissä korostaa eutanasiaa arvovalintana ja esittää selkeästi sinänsä tutut perusteet eutanasian puolesta, viitaten ihmisen itsemääräämisoikeuteen potilaana.

Kirjassa julkaistaan suomennettuna myös eutanasian toteuttaneen hollantilaislääkäri Rob Jonquiéren ajatuksia herättävä kirjoitus, joka päättyy sanoihin ”Kaikki sujui hyvin: olin onnellinen saadessani täyttää hänen intiimeimmän toiveensa (jollainen pyyntö elämän päättämisestä loppujen lopuksi on), ja onneeni liittyi suru läheisen menettämisestä. Myös tämä on lääketiedettä”. Lisäksi Jonquiére käsittelee alankomaiden eutanasiakäytäntöjä seikkaperäisesti.

Eutanasia, uskunto ja kulttuuri

Leila Jylhänkankaan Pro gradu –tutkielmaan perustuva kirjoitus Eutanasia, uskonto ja kulttuuri tarkastelee suomalaispotilaiden suhtautumista eutanasiaan. Jylhänkangas tuo esiin sekä uskonnollisia että sekulaareja tapoja vastustaa tai kannattaa eutanasiaa, ja esittää nämä esimerkkeinä erilaisista tavoista rajata ja ottaa haltuun kuolemaa ilmiönä.

Irma Pahlman tarjoaa huolellisen johdatuksen eutanasiasta käytävään juridiseen keskusteluun kirjoituksessaan Eutanasia juridisena käsitteenä. Pahlman huomauttaa, että eutanasia liittyy potilaan itsemääräämisoikeuteen mutta myös lääkärin ammattieettisiin velvollisuuksiin. Juridisesti eutanasian yhteydessä on huomioitava YK:n ihmisoikeusjulistuksen artiklat, joissa muun muassa yksiselitteisesti kielletään kidutus. Kuolema ja saattohoito Kirjan lopetusartikkelissa Juha Hänninen pohtii kysymystä Saattohoito vai eutanasia kärsimyksen hoitona. Kirjoituksesta käy pohditaan hyvää saattohoitoa, jossa kuolevan fyysinen, psyykkinen, eksistentiaalinen ja sosiaalinen hyvinvointi huomioidaan ja kärsimystä pyritään lievittämään vaikuttamalla laaja-alaisesti näistä kaikkiin. Lääkäri hoitaa kipua mutta hyvässä saattohoidossa voidaan kuolevaa tukea myös muilla keinoilla. Laadukas saattohoito vähentää eutanasia-toiveita. Jäljelle jäävät tietysti ne, joiden kärsimystä ei millään keinolla voida vähentää.

Kirsti Sirkiä kirjoittaa kenties kirjan vaikeimman artikkelin Lapsen kuolema. Vaikka yllättävän moni lasten syövistä ovat hyväennusteisia, vuosittain kymmenet lapset saavat Suomessa saattohoitoa. Artikkeli kuvaa lasten saattohoidon haasteita ja kertoo rehellisesti myös sen, että tilanne on myös hoitohenkilökunnalle vaikea ja raskas. Lähestyvästä kuolemasta kerrotaan lapselle tämän ikätason mukaan: alle 2-vuotias lapsi ei ymmärrä kuolemaa, 4-5-vuotiaalle kuolema ei ole vielä lopullinen ja vasta 6-10 vuoden iässä lapsi alkaa tajuamaan elämän ainutkertaisuuden ja oman tilansa.

Potilaan itsemääräämisoikeuteen läheisesti liittyy myös hoitotahto, jota Anna-Mari Hildén esittelee Hoitotahto artikkelissaan. Kirjoitus on hyvä muistutus hoitotahtoon liittyvistä ongelmista mutta ennen kaikkea sen tärkeydestä. Suomessa liian harva laatii hoitotahdon ja liian usein sitä joko ei löydetä tai ei noudateta.

Kirjan mahdollisesti kiinnostavin artikkeli on kuitenkin Kati-Pupita MattilanKuolemaan liittyvä eksistentiaalinen toivo ja ahdistus. Mattila esittelee eksistentiaalisen ahdistuksen käsitteen mutta liittää siihen myös hoidollisen tavoitetilan: eksistentiaalisen toivon. Hän erittelee erilaisia tapoja auttaa kuolevaa potilasta hänen henkisessä tuskassa mutta vaatii myös kuolevien hoidon kehittämistä tästä näkökulmasta. Eksistentiaalinen ahdistus on luonnollinen reaktio elämän päättymiseen. Eksistentiaalinen ahdistus ei ole pelkästään pelkoa vaan tätä laajempi, koko olemusta koskeva kriisi. Mattilan mukaan myös lääkäri ja hoitohenkilökunta jakaa ahdistuksen ja heidän koulutuksensa ja kokemuksensa suuresti määrittelee sen, miten he osaavat kohdata kuolevan ihmisen.

Ilkka Vuorikuru

Hänninen, Juha (2012): Eutanasia – hyvä kuolema. Duodecim.

Juha Hänninen on kahden vuosikymmenen ajan ottanut ahkerasti osaa suomalaiseen saattohoito- ja eutanasiakeskusteluun. Terhokodissa saattohoitolääkärinä 1993 aloittanut ja sittemmin Terhokodin johtajaksi ylennyt Hänninen lienee Suomen tunnetuin kuolevien hoitoon erikoistunut lääkäri. Hännisen kirjoituksia lukemalla välittyy kuva miehestä, joka panee itsensä likoon oman asiansa puolesta ja teksteissä kuuluu pitkä kokemus ja laaja näkemys saattohoidosta ja elämän loppuvaiheen lääketieteestä.

Vuonna 2012 ilmestynyt Eutanasia – hyvä kuolema, on empaattinen, vangitseva ja tiukasti asiassa pitäytyvä kokonaisuus. Teos on samalla henkilökohtainen kuvaus siitä, miten lääkäri Hänninen pikkuhiljaa huomasi siirtyneensä eutanasian vastustajasta eutanasian kannattajaksi.

Hänninen on koonnut kirjaansa parin vuosikymmenen ajalta kirjoituksia ja liittänyt joihinkin niistä jälkikommentit. Teksteistä käy hyvin ilmi, miten Hännisen mieli muuttui vuosien aikana ja samalla se toimii laajempana viittauksena eutanasiakeskusteluun yleensä. Esitystapa onnistuu yllättävän lukijaystävällisesti luomaan puhuttelevan lukukokemuksen.

Sen lisäksi, että Hänninen kuvaa omaa mielenmuutostaan, kirjan artikkelit kertovat suomalaisesta saattohoidosta ja ennen kaikkea sen puutteellisesta tasosta. Hänninen ei suoraan sano, mutta rivien välistä saattaa helposti lukea pettymyksen ja paheksunnan, joka kohdistuu sekä lääkäreihin että päättäjiin. Kuoleville ei haluta tai osata järjestää asianmukaista hoitoa. On ahdistava lukea, että Suomessa on ilmeisesti edelleen yli- tai alihoidetaan vaikeasti oireilevia ihmisiä eikä kuolevien kokonaisvaltainen (=asianmukainen saattohoito) ole mitenkään tarpeellisella tasolla.

Hännisen tyyli on analyyttistä ja selkeää. Asia voi olla vaikea mutta esitys on vaivatonta. Vitkastelematta Hänninen selittää käsitteitä ja täsmentää saattohoidon menettelytapoja lukijalle. Tällä tiedolla on suuri merkitys, sillä Hänninenkin toteaa kirjassa, että etenkin eutanasiakeskustelussa ei usein tiedetä, mistä tarkkaan ottaen edes keskustellaan.

Belgian, Hollannin, Sveitsin ja USA:n eutanasialainsäädäntöä ja käytäntöjä kirjassa selvitetään sopivassa laajuudessa. Monelle lukijalle voi tulla yllätyksenä, että Hollannissa ei varsinaista eutanasian sallivaa lakia ole vaan eutanasia jätetään rankaisematta mikäli se on toteutettu tietyn protokollan mukaan. Sekin tieto voi yllättää, että Sveitsin Dignitas-klinikalla tarjottu eutanasia on itse asiassa avustettu itsemurha eikä ”oikea” eutanasia.

Mikä Hännisen sitten käänsi eutanasian kannalle? Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttää sen selittämistä, mitä Hänninen tarkoittaa eutanasialla. Ainakaan mikään kuolemisen automaatti se ei ole. Hännisen eutanasiakanta rakentuu palasista, jotka ovat peräisin muiden maiden eutanasiakäytännöistä ja Hännisen suomalaiseen eutanasiakeskusteluun osallistumisesta. Hänninen ei kannata ”avointa eutanasiaa”, joka hänen mukaansa seuraisi itsemääräämisoikeuden ylikorostamisesta – eutanasialla tuleekin Hännisen mukaan olla selkeät kriteerit ja päätös tehdään huolellisesti.

Hänninen määrittelee eutanasian potilaan elämän tietoiseksi ja tarkoitukselliseksi lopettamiseksi lääkeaineella potilaan omasta pyynnöstä tilanteessa, jossa kärsimys on sietämätöntä. Mikä kärsimys on sietämätöntä? Kipu, joka käsitteenä kuulostaa suppeammalta kuin kärsimys, on tuottanut lääketieteelle huomattavia mittaamisongelmia. Kirjassa tähän kiinnitetään huomiota mutta selkeää vastausta ei löydy. Hänninen tuntuu ehdottavan, että eräissä sairauksissa viimeiset päivät ovat täynnä niin kertakaikkista kärsimystä, että eutanasian toteuttaminen itse asiassa noudattaisi lääkärin eettistä velvollisuutta lievittää kärsimystä. Potilas itse on riittävän kyvykäs ilmaisemaan oman kärsimyksensä määrän, vaikuttaisi Hänninen ajattelevan. Fyysisten kipujen lisäksi – ja ehkä hieman yllättäen – Hänninen on valmis harkitsemaan eutanasiaa myös puhtaasti eksistentiaalisten ahdistuksen tai kuolemankauhun takia.

Ero niin sanotun passiivisen eutanasian (hoitotoimenpiteistä pidättäytyminen) ja aktiivisen eutanasian välillä Hänninen selittää lähinnä psykologinen. Tälläkin hetkellä asianmukaisessa saattohoidossa voidaan luopua hoidoista ja antaa kuoleman tulla luonnollisesti. Mutta mitä tarkoitetaan luonnollisella kuolemalla? Onko saattohoitokaan luonnollinen kuolema, pitkittäähän hoito useimmissa tapauksissa elämää. Eutanasia voi olla ainakin parempi tapa lähteä kuin sietämättömän kärsimyksen täyttämä ”luonnollinen kuolema”. Hän olisi myös valmis suorittamaan eutanasian, mikäli laki sen sallisi.

Entäpä ne vasta-argumentit? Johtaako ”rajoitettu eutanasia” vääjäämättä vanhusten surmaamiseen taloudellisista syistä tai hölläävätkö lääkärit myrkkyhanaa oman mielensä mukaan? Ei, vastaa Hänninen ja toisin kuin monet eutanasian vastustajat, perustelee kantansa. Mikään ei viittaa siihen, että esimerkiksi Belgiassa eutanasia olisi laajentumassa vaikeasti oireilevista potilaista muihin ihmisiin eikä mikään viittaa siihen, että ihmisen tahtoa oltaisiin ohittamassa. Vertaukset natsi-Saksaan ovat yksinkertaisesti naiiveja.

Hänninen myös kytkee saattohoidon osaksi eutanasiaa. Useissa Hollannissa ja Belgiassa tehdyissä tutkimuksissa kävi ilmi, että keskeinen syy eutanasiapyyntöihin oli eksistentiaalinen ahdistus tai pelko tulevasta kärsimyksestä. Nämä ovat asioita, joihin laadukkaalla saattohoidolla voidaan tarjota helpotusta.

Hännisen omakohtaisessa kertomuksessa eutanasia kulkee muiden aiheiden lomassa. Saattohoidon tilan parantaminen tai kuolema lääkärin näkökulmasta ovat kiinnostavia aiheita mutta hetkittäin ne jättävät kirjan otsikon kuvaaman aiheen varjoonsa. Tästä johtuen kirjassa käsitellään eutanasian käytäntöjä esimerkiksi Suomen näkökulmasta varsin niukasti eikä se anna konkreettista suuntaa esimerkiksi eutanasialainsäädännön pohtimiselle. Koska kirja on koottu lukuisista teksteistä, jotka ovat peräisin lukuisista eri yhteyksistä, niiden välillä on harmittavan paljon toistoa.

Hännisen kirjan hyvät puolet kuitenkin reilusti ylittävät sen sinänsä muodolliset (ja muotoratkaisuista johtuvat) puutteet. Kirja on suotavaa luettavaa kaikille, joilla on halu tai tarve osallistua eutanasiakeskusteluun puolesta tai vastaan.

Ilkka Vuorikuru

Ari Liimatainen: Sinä kuolet

Ari Liimataisen toimittama Sinä kuolet (Tammi 2005) on yksi monista 2000-luvulla julkaistuista kuolemaa ja/tai eutanasiaa käsittelevistä artikkelikokoelmista.

Vaikuttaisi siltä, että suomalainen konsensusajattelu edellyttää aina laajan kirjon kirjoittajia. Liimataisen kokoama kirjoittajajoukko toteuttaa kuoleman moniäänisen keskustelun varsin kuuluvasti. Terhokodin ylilääkäri Juha Hännisen lisäksi kirjassa esiintyvät runoilija, filosofi, muusikko ja vapaa-ajattelija.

Luvassa on yllättävän vähän jaarittelua ja heti ensimmäiseksi kirjailija Juha Itkosen350 grammaa johdattelee kuoleman sattumanvaraisuuden pariin novellimuodossa. Novelli on vieläpä hyvä ja hetken empimisen jälkeen se tuntuu luontevalta avaukselta aiheeseen.

Juha Hännisen kirjoituksessa Terve kuolematon? käsitellään kuolemaa monipuolisesti. Yksi kirjoituksen kokoava teema on moderni kuolema jossa ”lääketiede on noussut auktoriteetiksi uskonnon tilalle”. Kuolemalla on modernissa uudenlainen yhteiskunnallinen lokero. Samalla kuolevan ruumiissa kohtaavat entistä näkyvämmin yhteiskunnan instituutiot kuten perhe, lääketiede, uskonto, politiikka tai vaikkapa lainsäädäntö. Hännisen mukaan kuolema on nykyisin pirstoutunut moneen osaan.

Runoilija Arno Kotro kirjoittaa Lopun lohdusta. Jutussa Kotro pohtii kuoleman pelkoa ja muun muassa sitä, miksi (jotkut) runoilijat ovat tehneet itsemurhan kovin nuorina. Lyhyessä kirjoituksessa Kotro on myös näkevinään elämänpelkoa ”Herttoniemen aseman rappioalkoholistissa” ja voi jollain tapaa olla oikeassakin.

Kirjoitussarjan uskonnollisesta paatoksesta vastaa Haka Kekäläinen saarnaavalla Jumala yksin tietää tekstillään. Kekäläinen viittaa tekstissä oman elämänhistoriansa käännekohtaan, jonka jälkeen hän löysi uskonsa ja toimii nykyisin pappina. Kuoleman jälkeisestä elämästä Kekäläinen ei väitä tietävänsä mitään, mutta kehottaa ihmisiä (luterilaiseen) katumukseen. Se ainakin lisää mahdollisuuksia päätyä rakastavan jumalan luo iankaikkisuuteen sen sijaan, että joutuu helvettiin.

”Vaikka todisteet ovat vähäiset, minä kuitenkin luotan siihen, että kun kuolen, kaikki päättyy”, kirjoittaa muusikko Tommy Lindgren kuolemaa ja kuolemanpelkoa pohtivassa jutussa, joka on otsikoitu Väistämätön. Kun kuolemanpelko työntyy lähelle, sen kanssa olisi hyvä päästä sovintoon, kirjoittaa Lindgren.

Vapaa-ajattelijuutta kokoelmassa edustaa Esa Ylikoski ja hänen asiallinen kirjoituksensa Kokonainen elämä. Ylikoski kritisoi tuonpuoleisuutta ja muistuttaa, että ”elämän rajallisuuden ja mahdollisuuksien ymmärtäminen ja hyväksyminen vapauttaa ihmisen elämään tätä ainutkertaista ja ainutlaatuista elämää täysillä, vailla turhia pelkoja ja toiveita”.

Valtiokirkollisesta linjasta poikkeavia ajatuksia jatkaa Pro-Seremoniat-palvelukeskuksen toiminnanjohtaja Anneli Aurejärvi-Karjalainen, tarkastelemalla erilaisten uskomusyhteisöjen (ja ateistien) vaihtoehtoisia hautajaisrituaaleja. Mikäli miettii perinteestä poikkeavia hautajaisia, kirjoitus antaa paljon ideoita.

Maija Länsimäki esitellään kirjassa konstikkaalla kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sanakirjaosaston johtajan tittelillä ja hänen kirjoituksensa Suojelevat sanat johdattelee suomen kielen kuolemaa, kuolemista ja ruumista tarkoittavien sanojen etymologiaan ja oikeaan käyttöön. Kirjoitus on loistava ja varma valinta jos kokoelmasta olisi pakko suositella vain yhtä artikkelia.

Leena Rönkkö paneutuu surun kokemukseen ja tapoihin käsitellä menetystä. Läheisen kuolema käynnistää muutoksen, josta ei ole enää paluuta. Surusta selviäminen edellyttää tietoista yrittämistä, yli pääsemistä ja uuden aloittamista. On hyväksyttävä, että entinen ei enää palaa mutta tulevaisuus on silti elettävä ja siitä on mahdollista nauttia. Kirjoitus sivuaa myös lapsen suruprosessia.

Internet on antanut mahdollisuuden kurkistaa sisään monista ovista ja ikkunoista, joita menneinä vuosikymmeninä ei olisi edes tullut ajatelleeksi. Internet on rikkoo rajoja ja tabuja, se horjuttaa diktatuureja ja tarjoaa kevyttä viihdettä. Se sisältää myös loputtomasti kuolemaan ja kuolemiseen viittaavaa materiaalia keskustelupalstoista kuolleiden kuviin. Tähän salaperäiseen ja pelottavaan maailmaan sukeltaa Pauliina Susi. Mieleenpainuvana ilmiönä Suden jutussa on internetin itsemurhia hautovien kirjoitusten esittelyt.

Minä, kuolevainen kirjoituksessa professori ja oikeuslääketieteen erikoislääkäri Antti Sajantila kertoo kuolinsyyn määrittelystä. Kuolemaa tarkastellaan biologisena prosessina menemättä kuitenkaan liian syvälle solujen maailmaan. Olennainen osa kuolinsyytutkimusta on kuolemanluokan määrittäminen. Omaisille ruumiinavaus ja lääketieteellinen tutkimus voi joskus tuntua ahdistavalta mutta sitä kautta saadaan varmuus kuoleman aiheuttajasta.

Søren Kiergegaard –tutkijana tunnettu mutta itsenäisenäkin ajattelijana ansioitunut Torsti Lehtinen päättää hyvien kirjoitusten sarjan. ”Kyvyttömyys hyväksyä kuoleman läsnäolo elämässä paljastaa kulttuurimme patologisen narsistisuuden, mutta valitettavasti kuoleman alituinen ajatteleminenkaan ei välttämättä tee kuolevaisesta viisasta”, Lehtinen pohtii. Muun muassa raamatun ja runouden välityksellä hän päätyy lopetukseen ”Kuoleman valossa jokainen hetki on pyhä. Kuolema on elämän suola”.

Ilkka Vuorikuru

Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle

Johanna Ervastin kirja ”Jäähyväiset Einolle” on riipaisevan järkyttävä kirja, jossa teologiäiti kertoo 3,5 vuotiaan poikansa yhdeksän viikkoa kestäneestä kärsimyksestä ja taistelusta kuolemaa vastaan.
    Eino sairastuu kesken yöunien palmusunnuntaiaamuna kovaan päänsärkyyn, joka ei helpotu särkylääkkeellä, vaan pojan tila huononee ja hänet kiidätetään ambulanssilla sairaalaan Siitä alkaa Einon kärsimyksien täyteinen hoitokierre. Pojalla todetaan vakava aivoverenvuoto, jonka oli aiheuttanut synnynnäinen verisuoniepämuodostuma ja vuoto oli aikaansaanut aivoissa jo suurta tuhoa. Poika joutuu välittömästi leikkauspöydälle ja hänen päänsä avataan. Tuho aivoissa on vielä odotettua suurempi ja lääkärit antavat vain vähän toivoa vanhemmille.
    Lääkärit kertovat, että lapsi elää ehkä vain muutaman tunnin tai korkeintaan muutaman päivän. Aikuisen kohdalla hoidosta olisi jo luovuttu, mutta lapsen kohdalla hoitoa jatketaan loppuun asti.
    Eino joutuu hengityskoneeseen ja tehohoito jatkuu, hänelle tehdään vielä kaksi uutta leikkausta, mutta tilanne on toivoton. Lääkärien mukaan toipumisen edellytyksiä ei ole, kaikki inhimillinen elämä on pojan kohdalta lopullisesti ohi. Ravinnon antaminen lopetetaan, mutta nesteytys jää. Lääkärit kyllä toteavat, ettei toivoa ole ja että parasta olisi, jos Einolle voisi antaa lääkettä niin paljon, että hän pääsisi pois, mutta niinhän he eivät voi lääkärin eettisten sääntöjen mukaan toimia. Niin aletaan puhua vaan uudesta jatkohoitopaikasta, jossa nesteen antamista jatkettaisiin niin kauan kunnes poika hitaasti kituen, mutta varmasti kuolisi.
    Vanhemmat ihmettelevät, onko lapsen kärsimyksiä lopettavan päätöksen teko niin vaikeaa, ettei sitä pystytä tekemään. Vanhemmat olisivat olleet valmiita lopettamaan nesteytyksen, he olivat tehneet tuskallisen päätöksen ja olisivat antaneet lapsensa nukahtaa mahdollisimman kivuttomasti ja nopeasti pois, mutta lääkärit eivät tätä toivetta kuunnelleet. Lääkärien mielestä lasta piti edelleen nesteyttää ja lääkitä, koska nesteytyksen lopettaminen soti heidän etiikkaansa vastaan.
    Vanhemmat kysyvätkin, ympäröikö meitä hoitokulttuuri, jossa voidaan sitoutua hitaaseen kiduttavaan kuolemaan. Onko se inhimillisempää kuin antaa niin paljon kipulääkettä, että ihminen sen avulla voi kivutta nukkua pois.
    ” Poikamme elämä oli enää vain sängyssä liikkumatta makaamista, kivuliaiden limaimujen kestämistä ja märkiviä makuuhaavoja. Mitään valmiita tai edes periaatteellisia hoitolinjauksia ei ole olemassa tällaisen tilanteen varalle”, toteavat Einon vanhemmat, joista isä on itsekin lääkäri.
    Voimme todellakin kysyä, missä on hoidon raja, jonka ylittäminen ei enää lievitä kärsimyksiä, vaan lisää tuskaa ja epätoivoa? Vimmattu tehohoitokin voi saada epäinhimillisiä piirteitä varsinkin jos siitä ei ole enää mitään hyötyä. Ilman nykyaikaista lääketiedettä Eino olisi kuollut samana päivänä, jona hän sairastui. Onko nykylääketieteestä tullut meille ansa, joka ei anna meille kuolemisen mahdollisuutta silloin, kun on kuolemisen aika?
    Yhdeksän viikkoa Eino joutui käymään kiduttavaa, toivotonta taistelua elämästään, jota lääkärit yrittivät suorastaan väkisin ylläpitää, vaikka tiesivät tilanteen toivottomuuden. Kenen parasta tällöin ajateltiin? Sitä sopinee kysyä.
    Johanna Ervastin mielestä olisi jo korkea aika ryhtyä keskustelemaan vakavasti kuolevan potilaan ihmisarvosta ja arvokkaasta, inhimillisestä kuolemasta. Siitä on hänen mielestään vaiettu jo liian kauan.

Jane Tuovinen

Jorma Palo: Saanko elää, saanko kuolla

Nyt jo edesmennyt lääkäri professori Jorma Palo kertoo fataalista sairaudestaan, sekä omasta suhtautumisestaan tilanteeseen sekä potilaana että lääkärinä. Kirja koostuu esseistä, joista mielenkiintoisin on otsikolla Eutanasia. Tässä esseessä hän kertoo mm. tri Jack Kevorkianin toimista Yhdysvalloissa 1990-luvun vaihteessa, Hollannin silloisesta eutanasiakäytännöstä sekä Derek Humphryn Final Exit -kirjasta ja Hemlock Societystä Yhdysvalloissa.
    Esimerkiksi Hollannissa tuolloin eutanasia oli rikos. Lääkärit kuitenkin käyttivät sitä, sillä he katsoivat, että lääkärin etiikka velvoitti heitä käyttämään myös eutanasiaa tarvittaessa. Vaikka syyttäjä ei nostanut syytteitä, käytäntö oli epäselvä kunnollisen lain puuttumisen vuoksi.
    Lisäksi Palo kertoo muissa esseissään mm. tuohon aikaan yhteiskunnissa esille nousseista hoidon priorisoinnin ongelmista, sekä terveydenhoitokulttuurien eroista eri maissa ja omasta suhteestaan uskoon ja uskontoon.

    Kirja ilmestyi vuonna 1992 ja sen jälkeen on paljon asioita muuttunut maailmalla. Jack Kevorkian joutui lopultaan istumaan pitkän vankilatuomion, autettuaan vakavasti sairaita potilaita Yhdysvalloissa maan lakien vastaisesti, Hollantiin saatiin lopulta selkeä eutanasia-laki ja Suomessakin on alettu puhua eutanasiasta jo ennakkoluulot-
tomammin.

    Saanko elää, saanko kuolla -kirjassa on ehkä ensimmäisiä suomalaisen lääkärin suoraan kirjoittamia ajatuksia eutanasiasta. Palo tultiinkiin myös myöhemmin tuntemaan aktiivisena vapaaehtoisen eutanasian kannattajana julkisuudessa. Jorma Palo kuoli vuonna 2006.

Erja Hautala: Senioriopas

Uutuuskirja, joka erottuu edukseen!
Asiakkaan kommentti: ”Tällaista kirjaa on kaivattukin”

SENIORIOPAS – Hyvinvointi, terveys ja palvelut ikääntyville

– säästä aikaa ja löydä vaivattomasti käytännön tietoa
– kirja sopii käsikirjaksi tai hyvinvointilahjaksi
    · senioreille
    · omaisille
    · hoitotyössä toimiville, sosiaali- ja terveysalan yrittäjille
    · piirien ja kerhojen virkistystoimintaan
    · lahjaksi +50v –

Ikääntyvän ihmisen toimintakykyyn vaikuttavat monet tekijät. Kuinka saada elämäniloa, terveyttä ja toimintakykyä läpi elämän? Tai kokea mahdollisimman hyviä päiviä sairauksista ja vanhenemisesta huolimatta?

Kirjasta löytyy ohjeita oman hyvinvoinnin edistämiseksi, tietoa hoidoista, palveluista ja etuuksista. Oma hyvinvointisuunnitelma ohjaa tunnistamaan mahdolliset muutostarpeet. Kirja sopii tietolähteeksi niin hyväkuntoisille senioreille kuin hoidossa oleville vanhuksille, omaisille tai hoitotyötä tekeville. Kirja on myös hyvä vaihtoehto lahjaksi.

Kirjaa saa kirjakaupoista, kirjastoista ja Aplodista ( ISBN 978-952-92-9614-9)